The Final Countdown

Europe - The Final Countdown


Ihan. Äärettömän. Huikea. Fiilis.

Tekisi mieli kiljua huutaa pomppia kiljua vähän lisää halailla kaikkia vastaantulijoita tanssia laulaa nauraa kippuralla kuin viimeistä päivää – viimeinen tunti lukiota on nyt oppituntien merkeissä ohitse ja jäljellä enää se tällä hetkellä lohduttoman pitkältä tuntuva loppusuora; yo-kirjoitusten täyteinen kevät, joka (toivottavasti) huipentuu siihen hetkeen, kun valkolakin saa painaa päähänsä muiden ikätovereiden rinnalla. Urakkaa on toki vielä edessäpäin ennen noiden haavekuvien toteutumista, mutta ainakin nyt voi keskittää ajatuksensa täysillä kirjoituksiin, eikä kukaan ole hönkimässä niskaan kurssijuttujen deadlineista jatkuvasti muistutellen.

Vaikka tosiaan nyt päällimmäiset tunteet huokuvatkin iloa ja riemua, nämä kahden käden sormilla laskettavat "koulupäivät" aiheuttavat myös sekasortoisia tuntemuksia, ahdistusta ja epätietoisuutta. Tällä hetkellä olen selvästi ajautumassa lukion jälkeen opiskelemaan matematiikkaa Oulun yliopistoon, mutta täysin rehellisesti sanottuna; en ole koskaan nähnyt itseäni tekemässä mitään matikkaan liittyvää, enkä tulekaan näkemään. No miksi olen sitten edelleen menossa lukemaan matikkaa, jos en sen kanssa tahdo loppuelämääni viettää? En tiedä.

En tosiaankaan tiedä.

Ehkä siksi, että tahdon suojella itseäni unelmieni murskaamiselta - siltä, että joku nauraa suoraan päin kasvoja, jos kerron, mitä oikeasti haluaisin tehdä? Haluan tehdä jotain sellaista, mikä on minulle itselleni tärkeää, jotain mistä oikeasti pidän: kirjoittaa, laulaa, näytellä, esiintyä, muuttaa ulkomaille ja näyttää kaikille, että pystyn siihen. Mutta miten tuollaista voi sanoa ihmisille, jotka juuri pyrkivät kannustamaan minua hakemaan opiskelemaan sitä matikkaa? Tai sanoa ylipäätään ääneen kenellekään?

Tosin, eihän sillä ole lopulta väliä mitä muut ajattelevat, eihän? Tulin lukioon sanoen, että tahdon miettiä, mitä haluan elämälläni tehdä, mutta todellisuudessa tiesin jo silloin, että mutkista huolimatta tulen aina päätymään tielle, jonka pohjana ovat juuri nuo edellä mainitsemani asiat. Ehkä silloin toivoin, että löytäisin noiden haaveideni tilalle jotain vähemmän 'korkealentoista' ja ymmärtäisin haluavani opiskella vaikka opettajaksi tai lääkäriksi, niin kuin useimmat kavereistani – näköjään sitä ei kannata enää toivoa, kun olen viimein päässyt siihen vaiheeseen, että tiedostan itsekin tilanteen toivottomuuden.

Mutta se, että oliko tämä tiedostaminen nyt sitten hyvä juttu vai ei, se jää nähtäväksi. Kunpa vain joku tulisi ja järjestäisi kaikki asiani kuntoon, olisin ikikiitollinen..